Viljo on yksi viidestä automaattisesta vedenlaatumittaristamme. Mittarit on sijoitettu Vanajan reitin vesistöalueen pisimmän ja suurimman ravinnekuorman kuljettavan vesistöketjun varteen Teuronjoen-Puujoen-Vanajaveden eri osiin. Reitti alkaa Hämeenkoskelta Pääjärven luusuasta, tulee Kärkölän ja Hausjärven kautta Janakkalaan ja Hämeenlinnaan. Vanajavetenä vesi jatkaa matkaansa Hattulan ja Valkeakosken ohi. Viljon ja muiden mittareiden tehtävänä on hankkia reaaliaikaista numerotietoa veden laadun muutoksista. Numeroita veden ominaisuuksista tulee paljon – siis todella paljon – sillä laitteet mittaavat puolen tunnin välein hiilen, typen ja sameuden muutoksia. Jokainen sadekuuron aikaansaama virtaaman nousu ja sen vuoksi kohonnut ainemäärä näkyy tuloksissa.
Ajatus siitä, että latvavesien pikkupurot ovat herkempiä reagoimaan sää- ja maankäyttömuutoksiin kuin alajuoksun suuret joet ja järvet, näkyy mittaustuloksissa hyvin. Pikkupuron veden laatu muuttuu nopeasti mutta palautuu jälleen entiselleen esimerkiksi ukkossateen mentyä ohi. Pikkupuroissa näkyy myös se, että kiintoaineen määrä lisääntyy heti sateen lisättyä virtaamaa. Uoman pohjaan kertynyt maa-aines lähtee liikkeelle. Valuma-alueen pelloilta ja metsistä tulevat hiili- (humus) ja ravinteet sitä vastoin lisääntyvät sateen jälkeen viiveellä. Alajuoksun jokisysteemeissä vesi kertyy niin suurelta alueelta, että veden pitkä viipymäaika tasaa paikallisten sääilmiöiden vaikutukset. Märät tai kuivat ajanjaksot kyllä näkyvät niissäkin. Yksi mittareista siirrettiin viime kesän lopulla Vanajanselän Valkeakosken puoleiselle rannalle. Näin saamme lisää tietoa siitä, kuinka suuri järviallas vähentää läpi kulkevan veden ravinnepitoisuutta ja kiintoainemäärää. Järvessä virtaaman hidastuminen aiheuttaa kiintoaineen sedimentoitumista järven pohjaan ja lisäksi siellä tapahtuu ravinteiden biologista kiertoa.
Viljo ja kumppanit ovat Helsingin Lammin biologisen aseman väen ahkeran huolenpidon kohteena. Laitteet vaativat säännöllistä paikan päällä tapahtuvaa huoltoa ja perään katsomista. Akkuja pitää ladata ja optisia laitteita putsata. Vedestä pitää ottaa perinteiset ”labranäytteet” aika-ajoin, joilla tarkistetaan mittareiden säätöjen oikeellisuus. Näin ollen automaattimittari on harhaanjohtava nimi; pikemminkin tälläisten laitteiden suosimisessa ja lisääntymisessä kyse on siitä, että niiden tuottamien tulosten määrä ja ajallinen kattavuus on aivan eri tasolla kuin perinteisillä menetelmillä tuotettuna. Kustannuksiakaan niillä ei välttämättä säästetä. Automaattimittarien tuottama tieto on erityisen arvokasta tutkittaessa nopeita ja paikallisia prosesseja. Laitteiden kalliin hankintahinnan takia niiden maantieteellinen kattavuus on ainakin toistaiseksi varsin vaatimaton. Siksi tulisi pitää huoli siitä, että säästöpaineissamme emme aja alas tai vähennä merkittävästi tavallista, ihmisen tekemää vesistötarkkailua. Pitkät, riittävän kattavasti tehdyt ja standardimenetelmin analysoidut aikasarjat ovat ensiarvoisen tärkeitä kun yritämme ymmärtää luonnon hitaita muutosprosesseja.