Kuvittele itsesi autoreissulle Suomessa. Mihin sinä kiinnität huomiotasi ohi vilahtelevassa maisemassa?
Itselläni katse kiinnittyy ensin eläimiin, sitten veteen, sitten pihapiireihin rakennuksineen, peltoihin ja vasta viimeiseksi metsiin. Lieneekö syynä silmän hakeutuminen niihin kohteisiin, joita harvemmin vastaan tulee.
Vesistömaisemat ovat niitä, jotka usein on merkitty autoilijoiden karttoihin ”kaunis näkymä” – symbolein.
Maisemanhoidon kannalta on harmillista, että nyky-yhteiskunta tehokkuusvaatimuksineen ei suosi karjan laiduntamista, mulleja tai lampaita, jotka olisivat omiaan pitämään rantapusikoita kurissa järvien ja jokien laitamilla. Viljelijöillä tai maanomistajilla ei myöskään ole aikaa viettää aikaansa päivätolkulla raivaussahan kanssa.
Maisema muuttuu väistämättä. Nykypäivänä usein se sulkeutuu niin, että vesistöjä ei enää kaukomaisemassa juurikaan näe. Järviä pääsee ihailemaan maanteiltä lähinnä vain silloilta tai moottoriteiden meluvallien takaa kaupunkien kohdalta. Laidunnuksen väheneminen näkyy perinnebiotooppien, kuten hakamaiden ja ketojen, vähenemisenä. Samalla niille tyypillinen eliöstö köyhtyy. Laitumilla on usein täysin omanlaisensa eläimistö ja kasvillisuus. Vesistöjen rannoilla laiduntavat lehmät pitivät aikoinaan kurissa myös vesikasvillisuutta ja ruovikoita.
Yleisen uimarannan viereen ei nykypäivänä lehmälaidun taida enää sopia, mutta muutoin mielelläni näkisin taas laidunaitojen lisääntyvät rannoillamme. Pajujen kurissa pitämisessä pysyvää tulosta ei saavuteta kuin jatkuvalla työllä. Olisiko tässä tulevaisuuden bisnes: maisemanhoitopalvelut vaikkapa maatalouden sivuelinkeinona?