Kaksi kuukautta etelämantereella opettivat monen muun asian ohella sen, etteivät äärimmäiset olosuhteet ole este elämän kukoistamiselle, jos välttämättömät tykötarpeet ovat tarjolla. Tykötarpeilla tarkoitan tässä yhteydessä fosforia ja erinäisiä hivenaineita. Muista edellytyksistä, ennen muuta auringonvalosta ja typestä, ei ole etelämantereen kesässä pula semmitenkin, jos puhumme sinibakteereista, planeettamme pioneereista. Sain havaita, että mannerjäätikön pintaan muodostuvissa ”järvissä” elämää oli hyvin vähän. Havainto vastasi alkuperäisoletusta, jonka mukaan mannerjäätikön ohut pintakerros on karuakin karumpi elinympäristö. Se sulaa lumesta vapailla ”sinisen jään” alueilla lyhyen kesän aikana, mutta on pääosan vuotta umpijäässä. Siitä huolimatta sieltäkin löytyy elämää. Jääsohjossa elää muiden muassa lumi- ja jääleviä, jotka ovat sopeutuneet elämään paitsi lumessa, myös kylmässä vedessä ja jään sisässä. Kesällä levät saavat auringon valoa ylettömästi, talvella tuskin lainkaan. Tuntuikin erikoiselta, että vain joidenkin satojen metrien päässä jäätiköstä, elämä saattoi kukoistaa, jopa rehottaa. Tarkoitan kotivuoremme laella sijainneita matalia kalliolammikoita, joissa sinibakteerit (myös sinilevinä tunnetut) muodostivat yhtenäisiä ”mattoja” altaiden pinnalle. Ensivaikutelma oli kuin rucolasalaattikasvusto olisi vallannut vesialtaan. Todellisuudessa kyse oli valtavasta määrästä solurihmastoa, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa muodostaen salaattimaisen kasvuston, aivan kuin makroskooppisen kasvin. Rihmastot yhteyttivät tehokkaasti, jonka seurauksena veden happipitoisuus oli poikkeuksellisen korkea. Tämä siitä huolimatta, että lammikoissa elävien toisenvaraisten eliöiden eli ripsi- ja rataseläinten sekä bakteerien hapenkulutus oli huippuluokkaa. Yhteyttämisen ja hengityksen seuratessa valaistuksen ja lämpötilan muutoksia, hapen pitoisuus vaihteli eri vuorokauden aikoina ja vuorokausien välillä rajusti. Suurimmillaan happea oli yli kaksinkertainen määrä verrattuna tilanteeseen, jossa veden happipitoisuus on tasapainossa ilmakehän happipitoisuuden kanssa. Kuvaavaa on, etten ole Suomen vesistöissä koskaan tavannut yhtä korkeita happipitoisuuksia kuin etelämantereen kalliolammikoissa.
Oli avartavaa havaita, että elämää tuntui olevan kaikkialla. Jopa kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa se sinnitteli muodossa tai toisessa. Eliöt ovatkin sopeutuneet lähes kaikkiin kuviteltavissa oleviin olosuhteisiin planeettamme elinkaaren aikana. Mikro-organismien kyky menestyä on aivan omaa luokkaansa. Ne kykenevät kääntämään vaikeudet voitokseen ja lisääntymään, vaikkei vauhti aina ole suuren suuri. Kun aikaa on, hidaskin ”pääsee perille”. Nisäkkäiden, ihminen mukaan luettuna, sopeutumiskyky ei yllä samalle tasolle.
Yhtälailla opettavaista oli katsoa maailmaan etelästä pohjoiseen, ikään kuin pää alaspäin seisten. Maapallo näyttäytyi hieman erilaiselta kuin täältä pohjoisesta katsottaessa. Perspektiivillä on merkitystä. Esimerkiksi oman pallonpuoliskomme talous- ja muut ongelmat tuntuivat olevan kovin kaukana ja asettuvan omaan arvoonsa ikiaikaisen jään ja lumen mustavalkoisessa maailmassa.
Etelämantereen silmiä hivelevä kauneus silmänkantamattomine jääkenttineen ja siitä ylös työntyvine vuorenhuippuineen vetää mietteliääksi. Etäisyys totuttuihin kuvioihin auttaa näkemään asioita uusissa mittasuhteissa. Luonnon suojelu ja elämän edellytysten turvaaminen tuntuvat entistäkin tärkeämmiltä tehtäviltä etelämantereelta palattuani. Arkinen aherruksemme valuma-alueidemme ja vesistöjemme luonnon hyväksi on työtä myös koko maapallon hyväksi, ei enempää eikä vähempää. Olkoon se meidän velkamme tuleville sukupolville.
Lauri Arvola
lauri.arvola(at)helsinki.fi