Kukaan lähipiiristäni ei vielä viisi vuotta sitten olisi uskonut, että vankaksi sienivihaajaksi tunnustautuneena jonain päivänä laukkaisin into piukeana sienestämässä.
Kitkerän makuiset terveiset lähetänkin sille entisaikojen kouluruokasysteemille, jolloin oli pakko yrittää syödä ruokansa, vaikka vahvan makuinen metsäsienikastike selvästi viihtyi paremmin lautasella kuin suussani.
Tätä perua on siis vuosikymmeniä kestänyt sienikammoni. Tosin loistavia maalitaulujahan nuo maan päälliset itiöemät kyllä olivat, sen myönnän.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Muutamia vuosia sitten metsälenkillä naapurin rouva näytti, että tuossa muuten on suppilovahvero. Vai niin, totesin. Pehmeän sammalmaton keskeltä kuusikosta niitä löytyi kohta lisääkin maatuvien kuusenrankojen vierestä. Ja kohta taas lisää. Sitten minäkin jo aloin löytää niitä. Bongari minussa heräsi eloon ja tuosta hetkestä innostuin sienten löytämisestä niin, että tätä nykyä jopa syön niitä aktiivisen opettelun tuloksena.
Nyt tätä tautia voisi jo kutsua krooniseksi ja uusi traditiokin on sen myötä syntynyt. Sunnuntai-aamuisin pakkaudutaan ystävättäreni kanssa autoon, suunnataan metsään ja katsotaan mitä löydetään. Pisteeksi iin päälle nautitaan kannon nokassa kahvit ja onnitellaan itseämme siitä, että taas tuli lähdettyä ”nollausreissulle” luonnon helmaan. Niin monet kerrat on siellä ihasteltu metsän ääniä ja eläimiä, nuuhkittu kuulasta syysilmaa ja hämmästelty höyhenpeiton rippeitä maassa.
Toisinaan harmittelen suuresti mitä olenkaan menettänyt kaikkina niinä vuosikymmeninä, jolloin inhosin sieniä sydämeni kyllyydestä.
Eniten kuitenkin iloitsen siitä, että voitin kammoni ja löysin marjastuksen lisäksi myös sienten tunnistamisen ja löytämisen ilon sekä aivan uuden makumaailman ruokapöytään.
Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Sunnuntaina on taas sienisunnuntai.