Vesiympäristössä moni asia on toisin. Sellaiset luonnonlait, joihin me ihmiset maaeläiminä olemme tottuneet, eivät aina vallitse vesistöissä.
Kasvit liikkuvat. Ihan itse, aktiivisesti ja päämäärähakuisesti. Vesi on kolmiulotteinen maailma, joka antaa mahdollisuuden liikkua vertikaalisesti ylös-alas. Levät ovat kasveja, mutta niillä monella on siimamaisia solurakenteita, jotka mahdollistavat uimisen johonkin suuntaan. Plankton tarkoittaa keijustoa, mutta kaikki planktonlevät eivät tyydy passiiviseen veden mukana keijumiseen. Tutkituin esimerkki uimakykyisestä ja –haluisesta levälajista on limalevä (Gonyostomum semen), joka viihtyy mm. tummavetisissä metsäjärvissä. Humusjärvissä valon määrä riittää yhteyttämiseen vain aivan järven pintakerroksissa. Toisaalta leviä ravintonaan käyttävät eläinplanktonit saalistavat leviä ja ovat tehokkaimmillaan juuri samassa pintakerroksessa.
Siksi limaleväyhteisö liikkuu kuin yhdestä sopimuksesta yöksi järven syvänteeseen pimeään turvaan saalistukselta ja palaa taas päivän ajaksi pintaan yhteyttämään. Alusvedessä käynnillä on etunsa myös levän ravinnetalouden kannalta: pohjan läheisessä vedessä ravinnepitoisuudet ovat yleensä korkeampia kuin pinnassa. Tutkimuksissa on havaittu, että vuorokautiset vaellusmatkat voivat olla jopa toistakymmentä metriä. Tämä on paljon, kun suhteuttaa sen levän omaan kokoon – noin 30-100 µm (=0,03-0,1 mm).
Planktonlevistä limalevien lisäksi uimarintaitojaan harjoittavat mm. nielulevät, panssarisiimalevät (ks.artikkelin yläkuva), kultalevät ja osa piilevistä. Myös sinilevät, tai oikeammin sinibakteerit, voivat kontrolloida esiintymissyvyyttään keräämällä tai vapauttamalla kaasua solurakenteistaan.
Myös eläinplankton vertikaalivaeltaa. Mutta siitä kertominen vaatii oman tarinansa.