Meillä on puinen soutuvene. Sillä oli vielä 1980-luvulla kaverina toinen samanmoinen, mutta se myytiin jonnekin pois. Mutta tämä jäi, ja on toiminut meidän perheen vesikulkuneuvona siitä lähtien. Itse muistan veneen olleen meillä aina, eli sen historia ulottuu ainakin 1960-70-luvuille. Vahva epäily veneen alkuperästä vie Hattulan suunnassa olevaan veneveistämöön.
Minusta on hienoa ajatella, että puinen esine voi olla käyttökelpoinen vielä viidenkymmenen vuoden ikäisenä, vaikka se käytännössä on läpimärkä puolet vuodesta.
Se on ulkona rantavedessä kellumassa kesät, venevajassa talvet. Veneen hoito ei ole ollut varmaankaan aina parasta mahdollista. Tervaa on vedetty kylkiin miten milloinkin, kuitenkin useimmiten vähintään parin vuoden välein. Venetervaa onneksi edelleen saa ostettua ihan tavallisesta rautakaupasta. Muutamia vuosia sitten leijui ilmassa uhka tervan myynnin kieltämisestä puunsuoja-aineena EU-säädösten takia. Eivät tainneet keskieurooppalaiset virkamiehet erottaa puutervaa kreosootista.
Ikä näkyy veneen kyljissä muutamien pohjalautojen halkeamina ja mustanpuhuvana värinä. Halkeamat menevät tukkoon kun vene turpoaa muutaman päivän järvessä. Musta väri johtuu vuosien aikana kertyneistä kymmenistä tervakerroksista. Kevättalven auringossa oikea-aikaisesti tehty tervaus kuivuu sopivasti ennen veneilykauden alkua niin, ettei soutaja joudu tuhrimaan housunlahkeitaan märkään tervaan. Mutta jätäpä tervaus myöhäiskesään, niin tapaat veneen lähes yhtä tahmeana talakseltaan kuin millaisena se sinne syksyllä jäi.
Ja sitten kun veneen viimeinen kesä koittaa, vene hävitetään arvolleen sopivasti juhannuskokossa polttaen. Sitä ennen meidän pihassa kevään tulon konkreettisesti haistaa, ainakin silloin kun tuuli käy rannasta päin.