Lähdin eilen koiran kanssa kevään viimeiselle pilkkireissulle ja siitä meinasi tosiaan tulla viimeinen.
Kävelin Mervenselän rannan tuntumassa, kun Turo singahti järvelle. Sinnehän se koira vajosi syvään veteen. Minä kiskaisin paukkuliivin täyteen, virittelin naskalit hollille ja lähdin kohti avantoa. Loppumatkan kontaten rojahdin koiran kanssa samaan avantoon.
Kiihkeän tiimellyksen jälkeen sain Turon kölin nostettua avannon reunan yli ja tuuppasin koiran jäälle.
Sitten päätin nousta itse ylös ja löin naskalit jään reunaan. Kerta toisensa jälkeen jää petti ja samoin kävi, kun yritin nostaa jalkaani reunalle.
Voimat jo alkoivat hiipua, kun pappa tuli rantaan (äiti oli nähnyt koiran räpiköivän kaukana avannossa). Pyysin häntä hakemaan heittoköyden ja tulemaan potkukelkalla varovasti avantoa kohti.
Viimein sain köyden kiedottua käsivarteni ympärille ja toisella kädellä löin naskalin syvälle haperoon jäähän.
Viimeisillä voimillani papan kiskoessa sain pyöräytettyä itseni ylös avannosta.
Kiitos jäänaskalien, paukkuliivin ja papan, että tätä nyt kirjoitellaan. 30 cm paksu kevätjää ei kestä 50 kg koiraa saati 100 kg miestä.
Nyt loppui leikkiminen, ihan aikuisten oikeesti!