Hiihtoloman toiseksi viimeisenä päivänä se sitten tapahtui, reissu jota olin odottanut jo neljä vuotta: pääsin hiihtolenkille nelivuotiaan poikani kanssa. Pojalle on kyllä laitettu kuuliaisesti suksia jalkaan jo kahtena edellisenäkin talvena mutta omat sukseni ovat vuosien ja muuttojen aikana ehtineet hävitä jonnekin. Ei niitä ole kovasti ehtinyt kaivatakaan, sen verran työllistävää jumppaa pojan hiihtämään kannustaminen on ollut. Ja hiihtosesonkikin on parina viime talvena jäänyt kelien takia aika lyhyeksi.
Nyt siis äitini vanhat sukset alle, taskuun pussillinen suklaarusinoita ja menoksi. Jäälle on ajettu latu jota etenemme verkkaiseen tahtiin. Heti alkumetreillä vastaan tulee risteys: saukon jäljet kulkevat ladun poikki. Nelivuotias haluaisi mielellään mennä katsomaan mitä saukko on etsinyt läheisen maantiesillan alta mutta uskoo että jää saattaa olla siellä ohutta. Sitten ihmettelemme pajunkissoja, ja poika liittää niihin muistikuvan jouluaskarteluista. Itse huomaan olevani tyytyväinen pajunkissojen tämänkertaiseen ajoitukseen: pääsiäinen on kuitenkin tulossa jo ihan pian. Nyt näyttää rehelliseltä kevättalvelta vaikka syksyllä raportoitiin taas kuinka luonto oli sekaisin lämpötilan pysytellessä pitkään korkeissa lukemissa.
Suunnilleen kilometrin kohdalla tulee ehdoton kääntöpaikka. Huomaan että olisi kannattanut kääntyä jo hieman aiemmin, hiihtokaverini tulee kiukkuiseksi eikä enää pysy pitkiä matkoja pystyssä. Otan kaverin hinaukseen ja kiittelen äitini kahdenkymmenen vuoden aikana suksiinsa lisäämiä pitovoidekerroksia. Matka jatkuu suhteellisen leppoisasti vaikka emme ihan nähneetkään ilveksen jälkiä jotka olisivat ristenneet ladun kanssa muutama sata metriä kääntöpaikaltamme eteenpäin. Takaisin tullessa muistelen erään talven mysteeriä, jälkiä joiden ensin ajateltiin päättyvän yhtäkkiä mutta sitten huomattiinkin eläimen kulkusuunnan olevan ihan toinen: yli 50 metriä leveän lahden keskelle jäälle oli ilmestynyt liito-oravan laskeutumisjälki ja siitä jäljet jatkuivat rannan lammaslaitumen haapojen juurelle. Sellainen loikka olisi ollut mahtava nähdä.
Taivallamme kotiin mehulle. Poika nukahtaa syliin, taisi olla aika kova reissu. Seuraavalla kertaa otamme maltillisemmin – onneksi nelivuotias kuitenkin lupasi lähteä toistekin!